Categories
Runot Poems

Pinaattilettu

Sinua pitää katsoa tarkasti
läheltä
jotta näen kihelmöinnin
nenänpäätä myöten
olevan

Katson sua kuin pinaattilettua
Miten alat reunoilta kovettumaan
helmeilemään
Sula ja liikkuva pinta
jäykistymään

Olet valmis käännettäväksi
Ei liian aikaisin
Ei liian myöhään
Vaan juuri nyt
sinut käännän

Categories
Sponssiruno

Kiire

Tuomas, milloinka meillä
ei ole kiire?
Vuodet vierivät
lapset kasvavat
Kiire aina seurana

Joskus kun olimme
samassa paikassa töissä
Kuulin askeleistasi ja
hengityksestäsi
kiireen

Lähdit muihin maihin sitten
Olit siellä vuosia
Veikkaan
että kiirettä riitti
kiireestä kantapäähän

Kunnes eräänä kesäpäivänä
näimme
Näit krapulaisen naamani
ja sanoit
että elimistöni huutaa lonkeroa

Lonkeroa sitten
Vietimme kesäpäivää
pitkänsillan vierellä
kaljaasin kupeessa
nurmikolla loikoilimme

Olit kuullut niinä hetkinä
iloisen uutisen veljestäsi
Meillä ei ollut kiire
Meillä ei ollut kiire

Tämä on sponssiruno vaalikampanjaani
kuntavaaleja 2021 kohti
Tilaaja
: Tuomas

Categories
Sponssiruno

Kyllä me tästä koronasta selvitään

Hannele kahvipöydässä yksikseen huokaa:
Kyllä me tästä koronasta selvitään!
Sirkkakin huokaa:
No niin selvitään!

Mitä sinä Sirkka siinä istut?
Eikö sinun pitäisi olla kuollut?
– Olenhan minä kuollut
kuollutpa hyvinkin

Mutta siinä olet?
– Niin
olen
Olen vain kaipaus

Halusin tulla sanomaan sinulle
ystäväni Hannele
että kyllä me tästä koronasta selvitään
mutta ei minun tarvinnut

Koska sinä kerkesit
sen jo sanoa
ja minun tarvitsi sanoa vain:
no niin selvitään

Niinhän se Sirkka meillä menee
että minä sanon jotain
ja sinä komppaat
– no niin minä komppaan

Ja sitten me nauretaan

Tämä on sponssiruno vaalikampanjaani
kuntavaaleja 2021 kohti
Tilaaja: Kata “Hannele” Simonen
Vieraileva kaipaus “Sirkka” on äitini

Categories
Sponssiruno

Kimmo

Poljet Huberinmäkeä ylös käyräsarvisellasi
Oliko se Kulkuri?
Hiki tulee kattellessa
kun sua kattelen

Olet mua vuoden nuorempi
Kuljet joskus veljesi kanssa
Samin
Olet ohipolkeva tuttu

Kunnes
Kohtaamme koulun liikuntasalissa
olemme vastakkain tenniskisassa
Mulla on sama tunne

Hiki tulee kattellessa
Ahdistava kuristava vääjäämätön
tappio
vuotta nuorempaa vastaan
Olet 14

Emme puhu mitään
Kättelemme verkolla
poistut nopeasti
Ja selkääsi taas kattelen

Olemme Wienissä puistossa
juomme viiniä
Juttelemme elämästä
sinä puhut Eevasta

Sanot sitten jotain
että olet hämmentynyt
mistä puhumme
Et ole tottunut tällaiseen

Minusta se sujuu hyvin
Ja varsinkin se
mitä sanoit juuri
kertoo sen

Tämä on sponssiruno vaalikampanjaani
keväällä 2021 kuntavaaleja kohti
Tilaaja: Kimmo Korpela

Categories
Runot Poems

Unlike My Fathers Says

Contrary to what my father says, human beings can’t be kicked out of a family like one’s workplace due to being late many times.

This principle is stuck within me and affects everything: how I think about myself when I’m at work, at a poker table, in a soccer team, with a best friend, as a father with my kids, and, for heaven’s sake, when I’m with my wife.

My wife asked me the day before yesterday why, as I passed her in the kitchen hallway, why I am so scared to touch her. That felt like a blow to my stomach. Because it’s true. I am scared.

Since, for a fleeting moment, when I do accidentally touch her, I am in front of her as a whole “me”, flesh and blood. And I can’t prepare myself for this, and neither can she. We face each other surprisingly, like on a street in a romantic movie, where a beautiful lady drops something and a man helps her pick it up, and then their fingers touch, their eyes meet, then they are confused, and some kind of murmur is released from their mouths simultaneously. And then they burst into laughter because both look foolish, silly. And, suddenly, both quickly switch to another mode, where each one says something witty and shows the other that they are quite sensible, intelligent even.

I am 10 years old and I come home “late” from my friend Arsen at a quarter past nine. “Check-in time” was nine o’clock. I’m going to the kitchen. My father is coming there as well.

– You’re late again.
– I’m sorry.
– You don’t play that kind of game here. You won’t go far this way. There are rules at home too. Why are you late?
– I played ping pong till the end with Arsen.
– And you knew you were going to be late?
– Yes.
– Do you defy check-in times?
– No.
– Then why did you consciously leave late?
– I didn’t think ping pong would take that long.
– You didn’t think it would take that long?
– Yes.
– Yes, yes, and yes. Can’t you say anything else?

This was only the starter to my “conversation” with my dad. It continued on and on, and was only one sample of our dialogues following my violations. Finally, my dad says I’ll be kicked out of our family unless I stop my reckless behavior. And I start to cry from pure fatigue of that endless discussion where I can no longer pretend that I am late due to the other reason that I am a defiant son.

The truth is that I am a defiant son but I don’t have the courage to be openly defiant. Conclusion: I am dishonest. And that breaks my father’s heart. The evil is inside me and I am not clever enough to hide it from my father.

There is something similar when I accidentally avoid touching my wife in the kitchen hallway. Something evil can be revealed from inside me. I’m not really silly, soppy, but rather stiff and empty, and our fingers don’t meet, and I can’t murmur simultaneously and I only look confused when our eyes meet.

Compliments for My English teacher Tomás Ó Toghdha who made the proofreading. I translated this poem from Finnish. My original poem is titled “Toisin kuin isäni sanoo”.

It was my therapist idea to make water paintings when I was recovering from depression. The name of this painting is “Deceitful Guy”.
Categories
Kansan Uutisten blogit

Kontulan ostari

(Julkaistu Kansan Uutisten blogeissa 24.11.2020)

Kontulan ostari, tasakattoisia taloja, Saiturin pörssi, suutari, kaljakuppila ja etnoruokaa. Ihmisiä juovuksissa, metroasemalla mustat miehet läiskivät käsiään. Äiti juputtaa pojalleen:

– Hei, nyt lähdetään syömään!

Vanhemmalle pojalleen huutaa:

– Mihin sä oot menossa!

Kontumarketissa lappaan kassiin tiskiainetta, Blond Alen, Kippari-ruokakermaa, rypsiöljyä, lakritsi-vadelmajäätelöä ja makuvissyä. Rivistö ihmisiä pelaamassa hedelmäpelejä.

Olen syntynyt Kontulassa ja palannut tänne viime vuonna. En ole vieras. Sieluni on Kontulan ostari.

Tepastelen hiekkalaatikolle. Joni seisoo siinä ja sanoo mulle:

– Mitäs kumi-Torsti?

Katselen Jonin voitonriemuista naamaa. Mikä ihmeen kumi-Torsti, ihmettelen. Epämiellyttävä tunne ja etäinen aavistus, että se on sitä, että faijan kumi on pettänyt ja siitä kumi-Torsti sai alkunsa. Lähden takapihoille, kallioille. Löydän rautarojun, tutkin sitä. Kävelen kallioilla, peruskallioilla.

Tulemme pojan kanssa Serenasta. Olemme olleet siellä koko päivän. On hiihtolomamaanantai. Poikani on 14 ja olemme tehneet Serenassa taas, mitä olemme tehneet niin monta aiempaakin vuotta. Lillutelleet poreammeissa, suihkutelleet, jutelleet laiskasti, heitelleet palloa yhä uudestaan ja uudestaan. Poika heittää mulle pallon ja mä heitän pojalle pallon. Tätä toistetaan loputtomasti.

Olemme kotimatkalla. Kävelemme metroasemalta ostarille, sillan ali ja puistokadulle. On pimeä. Poikani on alkanut ottaa etäisyyttä muhun, ja kävelee vähän kauempana. Emme juttele enää. Ehkä siksi, että huomenna aamulla on vaihto. Poika menee exälleni, äidilleen. On se varmaan rankkaa pojalle, vaihtaa kodista toiseen, tunnelmasta toiseen. Isästä äitiin. Olen itsekin erolapsi, mutta en näin, että olisin ollut eron jälkeen isälläni pidempään kuin vain käymässä.

Joku tulee vastaan puistokadulla. Se on mies, tuntematon meille, nuori ja kookas ja kävelee keskellä tietä. Poikani tulee lähemmäs minua, ehkäpä hakee turvaa, näyttää vastaantulijalle, että olemme kahden hengen seurue. Se tuntuu hyvältä.

Categories
Kansan Uutisten blogit

Kiinalainen kadunmies

(Julkaistu Kansan Uutisten blogeissa 15.11.2020)

Mitäkö ajattelee kiinalainen kadunmies? Valvonnasta, ettei valtiaita kritisoida, uiguurien vangitsemisista ja leireille passituksista tai Tiibetistä, työntekijöiden oikeuksista.

Minulla on lapset, työpaikka, äiti, sisko ja setä. Kaikki on hyvin enkä näe nälkää ja kaikki ovat turvassa.

Mitäpä ajattelee suomalainen kadunmies? Perussuomalaisen kansanedustajan vieraslajipuheista, Suomen Sisun puheenjohtajan sodanjulistuksesta kulttuurimarxilaisuutta kohtaan, huulipunahallituspuheista tai sitä, että uusnatsit marssivat kadulla ja kantavat hakaristilippuja. Tai mitä ajattelee kaduntallaaja siitä, että soldiers of Odinin ja Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kesäleirillä ammutaan jousipyssyllä Li Anderssonin ja Antti Rinteen naamakuvia?

Minulla on lapset, äiti, sisko, veli ja setä ja kaikilla on asiat loppujen lopuksi hyvin. Kesämökki pitää laittaa talviteloille. Onneksi meillä sentään on vapaammat olot kuin jossain Kiinassa!

– Sanoitko minulle jotain? Olen kiinalainen kadunmies.
– Mitä ihmettä, luetteko te kiinalaiset ajatuksenikin?
– En sentään, ainakaan minä. Olen täällä pari kappaletta ylempänä. Puhuit itseksesi ajatuksiasi ääneen. Et ehkä vain huomannut?
– Ai! En huomannut puhuvani ääneen.
– Ei se haittaa. Mukava jutella jonkun kanssa. Tunsin itseni yksinäiseksi.
– Joo, mukava jutella, totta.

– Äänesi kuulosti äsken ahdistuneelta. Haluatko puhua siitä?
– No, kun en uskalla tehdä mitään.
– Mitä sinun pitäisi sitten tehdä?
– No, ottaa kantaa. Sanoa, että ei saa kiusata maahanmuuttajia. Ihmisiä hekin ovat.
– Teillä suomalaisilla on vaikeampaa kuin meillä kiinalaisilla.
– Ai?
– Katsos, meillä kiinalaisilla kadunmiehillä on helpompaa kuin teillä suomalaisilla kadunmiehillä.
– Niinkö?
– Kyllä! Meillä ei ole mitään mahdollisuutta ottaa kantaa epäkohtiin. Teillä on mahdollista ottaa kantaa, mutta siinä on suhteettomat riskit. Voi joutua itse kuseen. Tulla kiusatuksi tai jopa hakatuksi.
– Niin. No.

– Mutta annetaan näiden olla nyt. Leikitäänkö?
– Leikitään vaan. Mitä?
– Osaatko Kuka minä olen -leikkiä?
– Osaan. Ole sinä ensin joku ja minä kyselen.
– Selvä. Olen valmis. Aloita vain.

Categories
Kansan Uutisten blogit

Kuinka kohtasin Claes Anderssonin

(Julkaistu Kansan Uutisten blogeissa 3.11.2020)

Olen 10-vuotias. Katselen isäni kanssa telkkarista eduskuntavaalien vaalivalvojaisia. Kokoomuksen kannatus on nousussa. Isäni on tyytyväinen. Päättelen sen hänen myhäilystään.

Menen äitini luokse. Hän on jo makuuhuoneessa peiton alla. Sanon hänelle.

– Äiti, mä kannatan Kokoomusta.
– Kun sä kasvat, alat kannattamaan vasemmistoa.
– Kuinka niin?
– Sä oot sen verran fiksu poika.

Hiljenen. Tavallaan tuntuu hyvältä, kun äiti kehuu fiksuksi. Toisaalta isä on olkkarissa tyytyväisenä, kun Kokoomuksen kannatus on nousussa.

Olen jotain kakskyt. Vanhempani ovat eronneet muutama vuosi sitten. Sanon äidilleni, että äänestin Claes Anderssonia.

– Mutta hänhän on kommunisti.

Hiljenen. En ajatellut häntä kommunistina vaan enemmänkin runoilijana, jalkapalloilijana ja psykiatrina. Äitini kannatti sosiaalidemokraatteja. Olinko hänen mielestään mennyt liian vasemmalle?

Ajelen pyörällä opiskelupaikkaani Helsingin kauppakorkeakouluun. Menen eduskuntatalon ohitse. Olen portaiden kohdalla. Näen siitä, että Claes Andersson on juuri valittuna kansanedustajana tupakalla muiden kanssa portaiden yläpäässä.

Innostun ja päätän heti, että menen sanomaan Anderssonille, että äänestin häntä. Jätän pyörän siihen. Lähden harppomaan portaita ylös. Kaksi tai kolme porrasta kerralla. Lähenen Claesia. Hän huomaa minut. Että joku tulee viivasuoraan häntä kohti.

Claes menee hieman takakenoon. Ei enää pidä savuketta suussa. Lähenen häntä. Vauhtini hidastuu. Olikohan tämä niin hyvä juttu, ajattelen. Claes ottaa pari taka-askelta. Olen jo niin lähellä ylätasannetta, että en halua enää perääntyä.

Pysähdyn portaiden yläpäähän. Claes on minusta muutaman metrin päässä parin muun edustajan lähellä. Sanon Claesille.

– Mä äänestin sua.

Claes katsoo mua typertyneenä. Ei sano mitään. Käännyn ympäri ja juoksen portaat alas. Olen pienessä paniikissa. Kiroan tyhmyyttäni. En osannut ennakoida yhtään mitään taaskaan. Otan pyörän ja lähden ajelemaan kauppikselle.

Categories
Runot Poems

Aamiainen vaimoni kanssa

Heräilen ennen vaimoani. Käännyn hänen puoleen ja katselen häntä. Avaamatta silmiään hän kujertaa korvaani:

– Nousen kun kahvi on valmista

Tunnen kuinka voima lähtee kiertämään suonissani, jänteissäni, lavoissani. Olen valmis nousemaan sängystä. Kävelen olohuoneeseen. Mittaan verenpaineen. Merkitsen lukemat ruutuvihkoon. Askellan keittiöön.

Nostan kaihtimet ylös. Kontula on kaunis.

Mittaan vedenkeittimen 1,5 litraa vettä. Napsautan sen päälle. Järjestelen tiskikuivauskaapin, että se on tyhjä astioista, kattiloista.

Laitan haudutuskattilan alemman kattilan pohjalle kuuman veden. Sihtaan päällimmäiseen kattilaan 6,5 desiä vettä. Laitan desin mitan täyteen kauraleseitä ja vispaan ne veteen. Toinen desi kaurahiutaleita. Hieman ruissihtijauhoja, jotta puuronalku on oikean paksuista.

Laitan vedenkeittokannuun vajaan litran vettä ja napsautan sen päälle. Pesen pressopannun. Jauhatan kahvipavut ja mittaan neljä mitallista presson pohjalle. Lisään kuuman veden.

Katson ulos. Joku kävelee kai töihin ja vie lastaan päiväkotiin. Lapsi selittää isälleen ummet lammet. Isä naurahtaa.

Otan pakkasesta mansikoita, puolukoita ja mustaherukoita sulamaan siniselle aakealle lautaselle. Parasta olisi, jos ne sulaisivat itsekseen tiskipöydällä. Jos marjat ovat liian jäisiä ennen kuin istuudumme pöytään, laitan marjalautasen hetkeksi puurokattilan päälle kanneksi ja lautasen päälle vielä kattilan kannen, jotta ne ovat sopivan pehmoisia vaimolle.

Vaimo, kahvi. Menen herättämään vaimoni ilmoittamalla, että kahvi on valmista.

– Minä tulen, hän sanoo

Istuudumme pöytään. Vaimoni kehuu puuron koostumusta.

– Oikein on pehmeätä

Puuroon on lisätty kookosrasvaa, luonnonjugurttia, marjoja, ruusunmarjapyreetä ja mehukeittoa. Syömme. Juomme kahvia nautiskellen. Katselen häntä. Hän näyttää hyvinnukkuneelta. Sitten hän kysyy

– Onko ideoita syömingeille?

Huokaan. Ikuisuuskysymys, joka tulee aina yllättäen kuin ensilumi autoilijalle. Vastaan kysymällä:

– Oisko kalaa, kanaa? Mitäköhän tytöt haluaa?
– Pitäisköhän sun paistaa pinaattilettuja?
– Joo, miksipäs ei

Eli lettuja, mietin itsekseni.

Categories
Runot Poems

Verenpaineesta

Pidän numeroista ja ehkä sen takia mittaan verenpaineen aina aamuisin. Mittarin näytölle tulee kaksi lukua. Ylä- ja alapaine. Jos olen juopotellut, tehnyt töitä lomalla tai ollut ongelmia exän kanssa, verenpaine on koholla.

Ei auta, vaikka kuinka hengittelisin syvään mittauksen aikana tai hokisin itselleni, että olen itselleni armollinen.

Asioille pitää tehdä jotain mittausten välillä. Olla muutama päivä tyystin juomatta, luopua joistain töistä, olla yhteydessä sosiaaliviraston tätiin, että saisin keskusteltua exäni kanssa siten, että joku ulkopuolinen olisi läsnä.

Ja muutenkin, tehdä elämästäni viihtyisämpää. Keskustella läheisteni kanssa, jotka ovat ympärilläni.

Uuspereessämme asuu vaimoni kaksi tyttöä, Maija ja Elli. Maija harrastaa ringetteä ja Elli cheerleadingiä.

Olemme Ellin kanssa kahden kotona aamupalalla.

Kysyn Elliltä, onko cheerissä maajoukkuetta, kun kuvioluistelussa on kait vain seurajoukkueita.

– Joo, hän vastaa
– Ovatko maajoukkueen tyypit tunnettuja?
– Ei kai, hän toteaa
– Onko cheerissä paljon harrastajia?
– En mä tiiä, Elli sanoo.

Vähän jäykästi tämä keskustelu menee, mietin siinä.

Mutta yritämme kuitenkin, kumpikin, ehkä vähän vakavin naamoin. Elli nousee pöydästä. Vie lautasen astianpesukoneeseen.

Etsin Googlesta tilastoja, niitä numeroita. Cheerissä on nykyisin jo 15 000 lisenssiharrastajaa. Laji on ollut hurjassa kasvussa. Vuodelta 2016 löytyy tilasto, jossa cheerleading on seitsemänneksi suurin laji 11 000 lisenssillä. Sen täytyy olla nyt viidenneksi tai kuudenneksi suurin. Sanon nämä kaivamani tiedot Ellille.

– Okei, hän sanoo.

Kaikesta jäykkyydestä ja hapuiluvuudesta huolimatta keskustelu meni mielestäni hyvin. Olen aika onnellinen.